Vauvojen surmaaminen

Vauvojen surmaaminen on ollut monissa muinaissa kulttuureissa ainakin tietyin ehdoin luvallinen käytäntö. Jos lapsi on isätön tai muuten luvattomasta suhteesta syntynyt eli avioton lapsi, hänet on voitu surmata. Lapsia on surmattu myös tarkoituksena rajoittaa lapsimäärää. Myös vammaisia lapsia on surmattu. Lapsia on voitu haudata elävältä, tai heidät on jätetty luontoon nääntymään tai villieläinten syötäväksi. Nämä tavat ovat usein olleet sellaisia, että lapsen surmaaminen on ollut tekijänsä kannalta mahdollisimman helppoa. Lapsesta on ikään kuin luovuttu, eikä sen kuolemaa ole joutunut näkemään. Monet vanhat sadut, kuten "Hannu ja Kerttu" kertovat tästä. Myös susien pelko saattaa liittyä osin lasten jättämiseen "suden suuhun".

Monissa kulttuureissa vastasyntynyt ei vähään aikaan ole varsinainen henkilö. Yleensä lapsi otetaan perheen, suvun tai yhteisön jäseneksi erityisessä tilaisuudessa, johon yleisesti liittyy nimen anto. Ennen nimenantoa lasten surmaamista ei ole joissain kulttuureissa ja lainsäädännöissä pidetty rikoksena.^lähde? Nimen mukana on nimittäin usein katsottu myös tulevan ihmisen sielun.^lähde? Suomessa sana "sikiö" tarkoitti alun perin nimetöntä lasta.^lähde? Kansanperinteessä on joitakin kertomuksia, joissa äpäräksi epäilty määrätään tapettavaksi.